Nyt se on
täällä, syksy. Pitäisi ihmisen ymmärtää nauttia hetkestä, eikä tympääntyneenä
surkutella kesän (vuodenaikojen kiistaton kunkku) loppumista ja sitä, taas
alkaa se meikäläisen 24/7 palelu joka kestää seuraavat puoli vuotta. Ja ei,
vilu ei tässä tapauksessa ole pukeutumiskysymys. Se on asennekysymys ja mun
asenne heittäytyy mahalleen mentaalilumikinokseen ja parkuu täyttä kurkkua kun
pitää pukea sukat ja takki ja housut ja ja ja..
Toisaalta
ilman syksyä ei saisi kokea tätä jokavuotista partio alkaa taas -intoilua. Ja
se olisi kyllä kamalaa. Tässä on viime viikot väännetty ja käännetty ryhmien
koloilta-aikoja ja laadittu kompromisseja ryhmäkokojen ja pienten
johtajaresurssien välillä. Tuttua palaverijumppaa varmaan aika monessa
lippukunnassa. Melkoista tetristä on
pelattu, kun on yritetty huomioida mahdollisimman pitkälle partiolaisten muut
harrastukset ja sovittaa niiden väliin koloillat. Palettia sotkevat vielä
sisarusten harrastukset, kyytien tarve, huoltajien aikataulut ja on meillä
partioaikuisillakin olevinaan jotain muutakin elämää kuin pasteeraata kololla
aamusta iltaan.
Helppo
ohjenuora olisi muistaa, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Meillä ei
kuitenkaan olisi varaa menettää yhtään innokasta lasta tai nuorta (eikä
herranjestas sentään, varsinkaan aikuista!) lippukunnan toiminnasta, vaan
viimeiseen asti yrittää löytää jokaiselle mahdollisuus harrastaa ja innostua
lisää. Drop out -ilmiö koskettaa meitä yhtä lailla kuin urheiluseurojakin. Pienten
lippukuntien todellisuutta on se, että kaksi lopettanutta samasta ikäkaudesta
voi tarkoittaa yhden kokonaisen ikäkausitoiminnan loppumista.
Jotenkin ne
asiat vaan aina suttaantuu. Uuteen partiokauteen lähden niin täynnä intoa, että
täytyy vähän toppuutella etten näytä nololta (tarpojaluotsin ammatillinen
kuolema tarpojien silmissä). Olen siis oikeasti aivan liekeissä yhteiskunta-tarpon
aktiviteeteistä ja sormet syyhyten odotan, että päästään tekemään ryhmien
kanssa toimintasuunnitelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti