Hiittenkari on kuin aikahyppy toiseen todellisuuteen. Sen äänimaailma ja maisemat panee vähän enemmänkin sekaisin olevan nupin järjestykseen. Vanhat petäjät, rantalehto ja harjuselänteen kärjessä aukeava järvenselkä, lounaissuomen laajin muuten, saa mut huokailemaan ihan joka kerta. Enkä edes ole huokailevaa sorttia.
Harmillisen harvoin muistan koko keitaan olemassaolon, vaikka kotiovelta matkaa polun alkupäähän on alle kilometri. Lupasin itselleni tehdä ryhtiliikkeen ja käydä istuskelemassa Hiittenkarin kärjessä olevan ison kiven päällä useammin. Pitäisi noin niin kuin yleisestikin muistaa mennä useammin pois ja olla itsensä kanssa enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti