Tapaus partioleiri, jonka jälkipolvet tulevat tuntemaan nimellä Roihu
Missä kohtaa ajatus osallistumisesta 17 000 partiolaisen kanssa kahdeksan päivän ihmiskokeeseen Hämeenlinnan Evolle alkoi tuntumaan hienolta ajatukselta, en osaa yhtään sanoa. Jossain kohtaa minä, jonka henkilökohtaisessa perustuskirjassa määritellään yöpymisen tinkimättömiksi perusedellytyksiksi sänky, tyyny ja peitto, jotka ovat sijoitettuna huoneeseen, huomasin olevani kovaa vauhtia menossa viikon työleirille, jota myös partioleiriksi kutsutaan.
Jälkeen päin ei auta todeta kuin se, että kyllä ihminen on sopeutuvainen elukka. Kun oman lippukunnan junnut jaettiin neljän hengen telttakuntiin ja iskettiin käpäliin niger, josta he saivat itse kasata residenssinsä, tuntui aikuisten puolijoukkueteltta melkoiselta huvilalta. Vain oma jahti puuttui rannasta. Siinä kun levittelin makuualustaani ja räjäytin rinkkani teltan länsipäätyyn muistan selvästi olleeni oikein tyytyväinen lähipäivien kotiini. Petipaikkakin oli sopivasti pääpuoli hennosti ylämäkeen. Oikein hyvä!
 |
| Niger |
Noh, loiva ylämäki tarkoitti käytännössä sitä, että lähes joka yö heräsin siihen, että olin valunut makuupussin pohjalle ja siellä sitten paniikissa sätkin kun en tiennyt missä päin pussin suu on.
Muistan myös, miten somasti muurahaiset marssivat omaa pikku polkuaan teltan oviaukon poikki. Muistan myös sen aamun, kun nämä pikku luontokappaleet olivat ottaneet uuden reitin ja marssivat makuupussissani, tukassani, naamallani... Erinäisten nopeatempoisten kevätjuhlaliikkeiden jälkeen huomasin olevani iloinen siitä, että nämä vesselit eivät olleet purevaa sorttia. Hämmentävää positiivisuutta.
Partioleirillä jokainen aikuinen ottaa itselleen pestin, eli toisin sanoen sitoutuu johonkin työtehtävään ja näin mahdollistaa lasten ja nuorten partiotoimintaa. Ja tietysti maksaa siitä täyden hinnan. Pestejä on jos jonkinlaista ja niistä voi valita sen mukaan, haluaako olla The Pomo vai vain hoitaa työvuoronsa ja lähteä muihin aktiviteetteihin eli syömään tai päivätirsoille. Itse päädyin mutkan kautta muonitukseen. Työtunteja kertyi päivässä kaksinumeroinen luku ja askelia paukuttelin askelmittariini vähintään 36 000 per päivä. Ja tykkäsin niin vietävästi. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia, sain olla tekemisissä jos jonkinlaisten persoonien kanssa, opin uusia asioita tolkuttoman määrän ja kielitaitoa sai ylläpidettyä näppärästi kun sain "neuvotella" israelilaisten maailman napojen kanssa suomalaisen sääntöyhteiskunnan ilmentymistä vähintään kerran päivässä. Huomasin myös, että saksalaisten korkeana pidetty työmoraali ja tarkkuus ei ole normi, kuten esimerkiksi viisi sormea per yläraaja. Japanilaisten sen sijaan on. Minkään valtakunnan nukahtamisvaikeuksia ei myöskään ollut vaan taju lähti yleensä jo ennen kuin pää kopsahti tyynyn virkaa tekevään vaatemyttyyn.
 |
| Näkkäri-installaatio |
Ruoka oli usein hyvää, toisinaan syötävää ja suihkussa oli aina kylmää vettä. Kuulemma oli myös lämmintä, mutta se arpa ei osunut omalle kohdalle kertaakaan. Leirin ensiapupisteet olivat ensiluokkaisessa mallissa ja kiitos partiovakuutuksen, talo tarjosi antibioottikuurin, jonka oli määrä taltuttaa jalassani riehunut tulehdus. Ja talttuihan se.
Ja jos se ei vielä tullut selväksi, niin olen oikein tyytyväinen mielenhäiriöön, joka sai minut ilmoittautumaan leirille. Huomasin, etten olekaan niin leirielämä-vastainen kuin olin luullut olevani. Tapasin paljon uusia ihmisiä. Joitakin heistä toivon tapaavani vielä uudelleenkin ja joitakin sitten taas en. Tutustuin myös oman lippukunnan junnuihin paremmin ja huomasin, miten hyvin meidän lippukunnassa asiat on.
Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että täällä ollaan jo rinkka latingissa valmiina seuraavalle suurleirille. Roihussa riittää sulateltavaa hyvinkin kuudeksi vuodeksi, kunnes on aika pystyttää teltta seuraavan Finnjamboreen merkeissä jonnekin päin Suomea.
 |
| Hyvin riippunutta Peuraa tarjolla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti