Mettäkoira tuli taloon!

Viikko sitten meille muutti uusi kuono. Kuonon mukana tuli rapiat neljäkymmentä kiloa koiruutta ja sen myötä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, unohtamatta satunnaisesti tuhoutunutta kodin irtaimistoa. On se vaan ihana! Jaa mikä, no Mosku tietysti. Erään venäjänajokoiran ja jämtlanninpystykorvan rakkauden hedelmä, jonka bongasin Päijät-hämeen eläinsuokeluyhdistyksen Facebook-sivuilta. Tiesin heti, että tossa se nyt on, meijän koira!

Eläinsuojeluyhdistyksessä oltiin alkuun vähän nihkeitä sen suhteen, että Mosku lähtisi Satakuntaan. Ymmärrän sen kyllä paremmin kuin hyvin. Ei sillä, on hämäläisilläkin omat puutteensa.. Onneksi rakas Puoliskoni on kotoisin sieltä mistä Moskukin, joten hän lähti katsastamaan, että onko se nyt niin täydellinen koira meille kuin mä olin jo monta päivää jankuttanut ja samalla pehmittämään eläinsuojeluyhdistyksen väkeä sen suhteen, että ei se Mosku pilalle länsirannikolla mene. Hänkin on täällä jo monta vuotta ihan mukavasti pärjännyt.

Yksi asia johti toiseen ja metsäretkille pakataan tästä eteen päin yhdet eväät enemmän. Kunhan saadaan käytöstavat kuntoon, niin kuka tietää, ehkä Mosku ryhtyy partiokoiraksi. Mutta sitä ennen me seikkaillaan kaksistaan lähimetsissä, bongaillaan uusia polkuja, löydetään itsemme ihmepaikoista ja tullaan kotiin vasta kun ilta hämärtää. 

Oikeutta hakemassa Käräjämäeltä

Ensimmäinen sukkapari tuli uunista ulos ja toinen on jo työn alla. Tentistäkin sujahdettiin läpi, ei ehkä taidolla, mutta tyylillä. Ei tämä huono viikko ollut, vaikka räkätauti pitää mua otteessaan ja typerät ihmiset saivat mut ärsyyntymään. Jälkimmäistä tapahtuu tosin ihan koko ajan.

Muutama napakka kommentti someen ja pyrähdys luontoon laannuttivat isoimman kiukun. Tähän tilanteeseen trippi käräjäkiville sopi paremmin kuin hyvin. Kivillä istuskellessani ja toivoessani, että paikasta irtoaisi vielä henkäys oikeudenmukaisuutta, olo oli jo melko zen. Kivenä kivien piirissä yhdessä maamme ensimmäisistä oikeudenjakopaikoista ilma oli raikas, sammal vihreää ja mäntyjen korkeuksiin kurkottavat oksistot loivat pitsikuviota taivasta vasten, joka ei ollut sen enempää harmaa kuin sininenkään. Mikäs tässä on ihmisen olla ja kasvaa.

 

Kalenteriketun höpinöitä

Olen selkä vääränä raahannut partiolaisten adventtikalentereita partiotoimistolta kololle ja kyllä nyt täytyy sanoa, että ihan kuin olisi vähän jo JOULUMIELI nostamassa pientä, karvaista päätään mieleni sopukoissa. 

On se vaan niin meditatiivistä hypistellä muovipäällysteisiä (muovista en tykkää koska maailma hukkuu muoviin ja me sen mukana, mutta ei pilata sillä mun joulumieltä tänään), uunituoreita adventtikalentereita ja laskea niitä nippuihin kunkin ryhmän tilausten mukaan. Halipöllöjen pino, Oravien pino, Ketunpoikasten pino, Meduusojen pino, Kauriiden pino.. Toivottavasti kalenterit menevät hyvin kaupaksi tänäkin vuonna ja kaikki myyntiin osallistuneet partiolaiset saavat kankaiset tonttumerkkinsä muistoksi myyntityöstä. Joku hurja voi saada partiopiponkin, joka kilahtaa plakkariin kun on myynyt vähintään 20 adventtikalenteria. Adventtikalenterien myynnistä saatavilla varoilla lippukunnat voivat järjestää laadukasta toimintaa ensi vuonnakin ja ennen kaikkea partioharrastuksen kustannukset lapselle tai nuorelle pystytään pitämään alhaisina. Partio tahtoo ihan oikeasti kuulua kaikille.

Jos siis näet partiolaisen adventtikalenterien myyntipuuhissa kylillä kulkiessasi, voit tukea hyvää harrastusta, joka auttaa lapsia kasvamaan tolkun aikuisiksi, ostamalla 7 euron arvoisen kalenterin, joka ei olekaan mikään Ö-luokan suklaakalenteri vaan ihan ehta vanhanaikainen kuvakalenteri.

Mun pitäisi surkeasti lukea huomiseen tenttiin, mutta koska mieli on jouluisa ja sukan kutominen sohvan nurkassa sopii joulufiilikseen paremmin kuin tenttikirjan päämäärätön plaraaminen, menen sohvalle ja ajattelen vain positiivisia asioita. Koska mä voin. Katotaan mitä mä voin huomisessa dialogitentissä..

 

Lippukuntatuen uudistus tulee, oletko valmis?

Ilma kylmenee  ja huomaan viihtyväni aina vaan paremmin sisätiloissa. Sohvan nurkka imee minua puoleensa kuin musta aukko materiaa. Noh, en taida olla yksin tämän tilanteen kanssa. Pimeät illat saa kynttiläkaupan käymään kuumana. Some pullistelee päivityksiä ja kuvia villasukista, sateen kastelemista ikkunoista ja fleecepeittoon kääriytyneistä onnenmyyristä joiden olohuoneen pöydillä tuikkumeri hehkuu kilpaa sofistikoituneen punaviinilasillisen kanssa. Ei se väärin ole.

Yltiösosiaalisen kesän jälkeen on hyvä kääntyä hetkeksi itseen päin ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Tai pieniä, itse tykkään enemmän niistä. Isoista kysymyksistä tulee vain pää kipeäksi. Voi se tietysti johtua punaviinistäkin. Tälle syksylle onkin kertynyt melkoinen suma pähkäiltävää, analysoitavaa ja ratkottavaa materiaalia. 

Partiorintamalla kuohuntaa tai ainakin kuplintaa aiheuttaa tulossa oleva lippukuntatuen uudistus. Lyhyesti kyse on siitä, että lippukuntien johtamisen työtaakkaa halutaan jakaa tasaisemmin ja vastuualueita selkiytetään. Tällä hetkellä valtaosassa lippukuntia lippukunnanjohtaja on se, joka viimekädessä vastaa siitä, että kansa saa leipää ja partiohuveja. Vastuu on suuri ja työmäärä monella johtajalla näännyttävä.

 Lippukuntatuen uudistuksella halutaan keventää taakkaa yhden ihmisen hartioilta ottamalla käyttöön kolmen johtajan malli. Tulevaisuudessa lippukunnassa olisi siis lippukunnanjohtaja, joka vastaa hallinnollisesta puolesta, pestijohtaja, joka vastaa pestaamiseen liittyvistä asioista ja ohjelmajohtaja, jolla on hanskassa partio-ohjelman toteutuminen lippukunnan ikäkausitoiminnassa.

Parasta tässä on se, että piirin tarjoama tuki lisääntyy ja kohdentuu entistä paremmin kun alueilla partioi aluetiimi, joka koostuu kolmesta valmentajasta. Lippukuntavalmentaja on lippukunnanjohtajan tuki ja turva. Lisäksi aluetiimissä on ohjelma- ja pestausvalmentaja, jotka tukevat alueensa ohjelma- ja pestijohtajia. 

Muutokset tuppaavat usein aiheuttamaan huolta ja ahdistusta. Muutosvastarinta on varmasti tuttua kauraa monelle johtamaan joutuneista ja johtamaan päässeistä ihmisistä. Vaikka kuinka ihailenkin armeijan suoraviivaista johtamiskulttuuria, jossa pullikointi aiheuttaa välittömän palautteen, joka kannustaa toimimaan johdon antamien raamien puitteissa, tykkään varuskuntien ulkopuolella enemmän keskustelevammasta tyylistä -ylhäältä on turha antaa, jos alhaalla ei kukaan halua ottaa.

Olen ihan varma, että tämä uudistus on oikeasti hyvä juttu. Uskokaa pois! Kysymys kuuluukin, onko partiopiirien riveissä tarpeeksi kovia kaupparatsuja, jotka saavat kentällä myytyä tämän unelma-uudistuksen lippukunnille? Se jää nähtäväksi.



 

Sunnuntaihin sopivaa höpinää

Näin sunnuntain ratoksi (ja koska blogin päivittäminen on koulutehtävien välttelyä parhaimmillaan) on kiva vilkaista peruutuspeiliin ja analysoida sitä, että mites se viikko nyt menikään noin niinku omasta mielestä.

Lähestyn aihetta perinteisellä plussat ja miinukset -metodilla. Kyseessähän on tieteellisesti aukoton menetelmä, jota analysoimalla voi tehdä täydellisen oikeita päätöksiä esimerkiksi asuntokaupoista, parisuhteen tulevaisuudesta tai siitä, että kannattaako ruokakaupassa käydä suoraan töistä lähtiessä vai vasta illalla juuri ennen sulkemisaikaa. Käydään siis asiaan!


Oman tarpojaryhmän koloilta

Teimme gastronomisen pikavisiitin idän suuntaan. Kolomme keittiö on valitettavasti sen verran kokonaisvaltaisesti epäkunnossa, ettemme voi siellä yhdessä kokkailla, mutta syömiseen tila soveltuu loistavasti. Keittiömestarin tehtävät nakkiutuivat yllättäen minulle, joten aasialainen vegemenu piti sisällään kiinalaisten vastinetta kotoisalle makaronilaatikollemme, paistettua nuudelia Chow mein, joka täyttää kolme kriteeriä, joita arkipäivisin noudatan ruoanlaitossani: helppo, halpa ja nopea. Chow mein -reseptejä löytyy netistä joka lähtöön, mutta karvalakkimalli, jonka tarpojille wokkasin koostui nuudeleista, kevätsipulista, tamarindista, chilistä, valkosipulista, chow mein -kastikkeesta ja tofusta. Jälkiruoka nautittiin thaimaalaisittain sticky rice -annoksien merkeissä. Kustannussyistä tuore mango oli vaihtunut säilykepersikkaan. Syömäpuikot kuuluivat luonnollisesti asiaan ja niiden käyttö olikin monella jo hyvin hanskassa.Ehdottomasti kiva ilta, vaikka osalla tofupallerot ja riisit jäikin suuhun pyörimään ja etsimään vaihtoehtoista poistumisreittiä ruokatorven asemasta.


Kumisaappaat

Mulla on uudet kumisaappaat ja ne on mahtavat! Ei mitkään hipsterit Hai Saappaat vaan ihan mustat peruslantsarit. No okei, on niissä viilatut tekniset ominaisuudet, jotka nostavat käyttömukavuuden ihan uudelle tasolle, mutta mun koivet on jo niin vanhat, että yritän tarjota niille mahdollisimman usein vain parasta. 


Pitkä miinus tälle viikolle koulujutuille, jotka veivät päivistä valoisan ajan tunnit sen verran tehokkaasti, että ulkoilumahdollisuudet kutistuivat olemattomiin. No juu, katuvalot loimottaa omassakin elinympäristössä, mutta metsässä pyörimiseen omin nokkineni tarvitsen luonnonvaloa. Auringon, ei kuun. Eikä varsinkaan täysikuun, koska ihmissudet ja vampyyrit ja muut hirviöt, joita metsät ovat pullollaan ainakin täällä Satakunnassa.

Saattoi mun viikossa olla jotain muutakin upeeeta ja inhaa, mutta kuka niitä kaikkia aina muistaa. Ihan hyvähän tämä viikko oli. Ensi viikolla skarppaan ja menen metsään halaamaan niitä puitakin. Se tekee hyvää ihmiselle.

Kumpparit <3

 



 

Makeaa mahan täydeltä eli vegaanin retkiherkut

Retken ruokapolitiikan perusta on ehdottomasti jälkiruoka. Muhennokset, padat ja muut mössöt löytävät kyllä tiensä ruokalistalle, mutta jälkiruoka on se kuuluisa piste iin päällä. Nuotioruokia ja retkikeitinreseptejä metsästäessä törmää usein varsin hykerryttävään kekseliäisyyteen kun luonnon helmassa pyöräytellään korvapuusteja ja tarjoillaan tuulihattuja kello viiden teellä.

Usein jälkkäriresepti taipuu myös vegaaniseen muotoon. Pieni keittiökemian tuntemus vähentää huomattavasti hävikkiä koekeittiössä, mutta iso osa lystiä katoaa jos reseptin muokkaaminen johtaa priimatulokseen kertalaakista. Niin kuin hullujen tiedemiesten piireissä yleisesti tiedetään, moni huippukeksintö syntyy vahingossa..

Oma retkijälkkärien top 3 lista elää koko ajan, mutta tällä hetkellä makunystyrät (ja laiska eräkokki) hoilaa ylistyslauluja simppeleille ja kevyehköille herkuille, joita voi lappaa leipälävestä sisään infarktiriskin kasvamatta vähän reilummankin satsin.

Kolmannella sijalla on pomminvarma ehkä hieman tylsä mutta ah, niin makoisa omenaherkku. Kokonaisesta omenasta kairataan röntti pois ja tunneli täytetään pikakaurahiutale-kasvimargariini-fariinisokeri-kanelimössöllä. Tai jos laiskottaa todella, niin valmiilla granolasekoituksella. Kietaistaan omppu folioon ja annetaan nuotion hoitaa loput. Puoli tuntia tulilla riittää yleensä pehmittämään isohkonkin ompun. Heti kun näpit ei pala, avataan folionyytti ja viimeistellään annos vaniljasoosilla. Oma suosikkini on Plantin vaahtoutuva vaniljakastike, se säilyy avaamattomana huoneen- ja repunlämmössä.

 


Hyvänä kakkosena tulee superisti monikäyttöinen Danerolles Croissant -valmistaikina tuubissa, joka löytyy melkein joka kaupan kylmätiskistä. Kyllä, tämä valmistaikinoiden isoäiti on kuin onkin vegaaninen! Täytetyt croissantit notskilla onnistuu näppärästi, kun kieputtaa taikinasuikaleen oksanhaaraan (kuori täytyy muistaa vuolla pois, muuten maku on semisti tanniininen joka on punkussa ok, croissantissa ei) ja työntää oksanhaaran mahdollistamaan rakoseen haluamansa täytteet. Kuivatut hedelmät, tuoreet taatelit, tumma suklaa ja oma suosikkini maapähkinävoi-banaanicombo toimii loistavasti näissä nuotiocroissanteissa. Jos haluaa nauttia leivonnaiset mannermaisesti hillon kera, se kannattaa lisätä vasta paistamisen jälkeen. Muuten palaa suu.

kuva: Instrucktables

Ykkösenä tänään, huomenna se voi olla jo joku muu, on grillattu ananas. Ja nyt ei sitten puhuta mistään tölkkiananaksista. Sen verran pitää itsekunnioitusta olla, että metallinmakuiset ja kalmankalpeat säilykeananasrenkaat eivät eväsreppuun päädy. Ananas on siitä kiva kypsennettävä, että sen voi yhtä hyvin kääräistä folioon ja iskeä hiillokseen kuin asetella ritilälle ottamaan väriä pintaan. Ehdottomasti elämyksellisintä on kuitenkin tökätä ananaspala ananastikkuun (tunnetaan tietyissä piireissä myös makkaratikkuna) ja kypsentää se pitkään ja hartaasti tuleen tuijotellen tikun nokassa. Jos reppuun on eksynyt  agavesiirappia ja kanelia, niin ananaskokemus nousee ihan uudelle levelille.

kuva: honestcooking.com

“Life's short. Eat dessert first, work less and vacation more!!” -Lea Mishell

Metsämieli meditoi

Hiljaisuuden rikkoo vain nuotion rätinä. Kun keskittyy palamisen ääniin ja liekkien tanssiin tuntee väkisinkin olevansa osa ikiaikaista nuotioon tuijottajien klaania. Mielessä vellovan ajatusten massan pinta alkaa halkeilla ja raoista pulppuava rauha työntää lempeästi sinnikkäimmätkin mielen kudelmat kauas tietymättömään. On vain tämä hetki, eikä sekään ole kovin tärkeää.

*

Odotan vain, koska tämäkin tietoisen läsnäolon kokemus luonnossa tuotteistetaan ja franchising-yrittäjät valtaavat tulibisneksen. Siihen asti ja sen jälkeen aion sytytellä tulet aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus ja annan yhden maailman kauneimman elementin maagisen voiman virrata lävitseni. Sen jälkeen syön suklaabanaanin. Tai kaksi.

Johtaja-ainesta ja johtaja-aiheesta

Aikasyöppö nimeltä partio on tehnyt minusta kesän ja syksyn aikana deadlinesta toiseen säntäilevän suorittajan, joka saisi sadun Valkoisen Kanin näyttämään huolettomalta pikku vemmelsääreltä, jolla nyt vaan sattuu olemaan tosi viileä kello. Nyt kun jonkinlainen kauhun tasapaino on kalenterin sisuksista löytynyt, olen uskaltautunut suunnittelemaan astetta erikoistuneempaa otetta lähitulevaisuuden sinkoiluihin huivi kaulassa. Peruutuspeilistä näkyy luotsikurssi, partiojohtajan peruskurssi, Roihu, Peurojen Ihmeralli ja uudet pestit vastaavana tarpojaluotsina sekä piirin alueohjaajana. Suhteellisen hengästyttävät yhdeksän kuukautta ovat olleet täynnä ideoita, uusia tuttavuuksia, tiimityöskentelyä ja ennen kaikkea intensiivikurssi partiolaiseen tekemiseen.

Sen sijaan johtajuus, tuo partion rakas keppihevonen tuntuu jässähtäneen sinne minne ne keppihevosetkin, menneisiin vuosikymmeniin. Tai onhan keppihevoset taas in eksoottisena harrastuksena, jolla on omat hc-piirinsä. Keppihevoset ovat sentään sympaattisia, varsinkin villasukista tehdyt. On jotkut johtajatkin. Tunnen vielä niin kovin vähän partiojohtajia, mutta kypsymätön näkemykseni on, että partiossa johtajat ovat yhtä heterogeenista sakkia kuin partionsinisen kuplan ulkopuolellakin.

Toiset ovat synnynnäisiä johtajia, toiset eivät. Osa kokee joutuneensa asemaansa vahingossa, painostettuina ja etsivät vain pakoreittiä pois tilanteesta. Toisille johtaminen on niin vakavaa hommaa, että happosalpaajia popsitaan kuin kurkkupastilleja, kun maha ei kestä sitä mitä pää vaatii. Ja sitten on tiimipelaajia, ymmärtäjiä, kaikkien kavereita, ei kenenkään kavereita ja kaikkea mahdollista muuta siltä väliltä. 

Mitä siitä sitten? Hyvin menee näinkin, maailmassa on tällä hetkellä ainoastaan kuusi maata, joissa partiota ei ole. Oikeita juttuja siis tehdään paljon enemmän kuin vääriä. Partiokasvatuksen näkökulmasta johtajuus avautuu selkeästi tällaiselle käsitteeseen jumittuneelle alokkaallekin, mutta kentällä törmään kielimuuriin. Puhekielessä johtaminen, johtaja ja johtajuus maistuu aaltopahvilta ja arkkityyppeinä esiintyvät hahmot, kuten Björn Wahlroos, Hitler, Nelson Mandela tai Jeesus. 

Usein kuulee, että partiossa tehdään johtajia. Miten tässä onnistutaan, riippuu lopulta siitä, miten johtajat tekevät partiota. Ja tätä ei passaa miettiä enää yhtään enempää tai nämä otsarypyt kroonistuu mun naamalle. 

Kuva: Jouni Koutonen/Yle

Partioleiri kasvattaa aikuista

On tilanteita, joihin et ikinä joudu. Sitten on tilanteita, joihin et ikinä usko joutuvasi mutta joudut kuitenkin. Seuraavassa on tarinaa yhdestä vallankin pitkästä "tilanteesta", joka täyttää edellä mainitut kriteerit.


Tapaus partioleiri, jonka jälkipolvet tulevat tuntemaan nimellä Roihu

Missä kohtaa ajatus osallistumisesta 17 000 partiolaisen kanssa kahdeksan päivän ihmiskokeeseen Hämeenlinnan Evolle alkoi tuntumaan hienolta ajatukselta, en osaa yhtään sanoa. Jossain kohtaa minä, jonka henkilökohtaisessa perustuskirjassa määritellään yöpymisen tinkimättömiksi perusedellytyksiksi sänky, tyyny ja peitto, jotka ovat sijoitettuna huoneeseen, huomasin olevani kovaa vauhtia menossa viikon työleirille, jota myös partioleiriksi kutsutaan.

Jälkeen päin ei auta todeta kuin se, että kyllä ihminen on sopeutuvainen elukka. Kun oman lippukunnan junnut jaettiin neljän hengen telttakuntiin ja iskettiin käpäliin niger, josta he saivat itse kasata residenssinsä, tuntui aikuisten puolijoukkueteltta melkoiselta huvilalta. Vain oma jahti puuttui rannasta. Siinä kun levittelin makuualustaani ja räjäytin rinkkani teltan länsipäätyyn muistan selvästi olleeni oikein tyytyväinen lähipäivien kotiini. Petipaikkakin oli sopivasti pääpuoli hennosti ylämäkeen. Oikein hyvä!

Niger

Noh, loiva ylämäki tarkoitti käytännössä sitä, että lähes joka yö heräsin siihen, että olin valunut makuupussin pohjalle ja siellä sitten paniikissa sätkin kun en tiennyt missä päin pussin suu on. 

Muistan myös, miten somasti muurahaiset marssivat omaa pikku polkuaan teltan oviaukon poikki. Muistan myös sen aamun, kun nämä pikku luontokappaleet olivat ottaneet uuden reitin ja marssivat makuupussissani, tukassani, naamallani... Erinäisten nopeatempoisten kevätjuhlaliikkeiden jälkeen huomasin olevani iloinen siitä, että nämä vesselit eivät olleet purevaa sorttia. Hämmentävää positiivisuutta.

Partioleirillä jokainen aikuinen ottaa itselleen pestin, eli toisin sanoen sitoutuu johonkin työtehtävään ja näin mahdollistaa lasten ja nuorten partiotoimintaa. Ja tietysti maksaa siitä täyden hinnan. Pestejä on jos jonkinlaista ja niistä voi valita sen mukaan, haluaako olla The Pomo vai vain hoitaa työvuoronsa ja lähteä muihin aktiviteetteihin eli syömään tai päivätirsoille. Itse päädyin mutkan kautta muonitukseen. Työtunteja kertyi päivässä kaksinumeroinen luku ja askelia paukuttelin askelmittariini vähintään 36 000 per päivä. Ja tykkäsin niin vietävästi. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia, sain olla tekemisissä jos jonkinlaisten persoonien kanssa, opin uusia asioita tolkuttoman määrän ja kielitaitoa sai ylläpidettyä näppärästi kun sain "neuvotella" israelilaisten maailman napojen kanssa suomalaisen sääntöyhteiskunnan ilmentymistä vähintään kerran päivässä. Huomasin myös, että saksalaisten korkeana pidetty työmoraali ja tarkkuus ei ole normi, kuten esimerkiksi viisi sormea per yläraaja. Japanilaisten sen sijaan on. Minkään valtakunnan nukahtamisvaikeuksia ei myöskään ollut vaan taju lähti yleensä jo ennen kuin pää kopsahti tyynyn virkaa tekevään vaatemyttyyn.

Näkkäri-installaatio

Ruoka oli usein hyvää, toisinaan syötävää ja suihkussa oli aina kylmää vettä. Kuulemma oli myös lämmintä, mutta se arpa ei osunut omalle kohdalle kertaakaan. Leirin ensiapupisteet olivat ensiluokkaisessa mallissa ja kiitos partiovakuutuksen, talo tarjosi antibioottikuurin, jonka oli määrä taltuttaa jalassani riehunut tulehdus. Ja talttuihan se. 

Ja jos se ei vielä tullut selväksi, niin olen oikein tyytyväinen mielenhäiriöön, joka sai minut ilmoittautumaan leirille. Huomasin, etten olekaan niin leirielämä-vastainen kuin olin luullut olevani. Tapasin paljon uusia ihmisiä. Joitakin heistä toivon tapaavani vielä uudelleenkin ja joitakin sitten taas en. Tutustuin myös oman lippukunnan junnuihin paremmin ja huomasin, miten hyvin meidän lippukunnassa asiat on. 

Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että täällä ollaan jo rinkka latingissa valmiina seuraavalle suurleirille. Roihussa riittää sulateltavaa hyvinkin kuudeksi vuodeksi, kunnes on aika pystyttää teltta seuraavan Finnjamboreen merkeissä jonnekin päin Suomea. 

Hyvin riippunutta Peuraa tarjolla.

Hiittenkari, ihan ihmeellinen paikka

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun on pakko ottaa aikalisä ennen seuraavaa liikettä. Kävin torstaina ottamassa oman aikalisäni Hiittenkarin luontopolulla. Silloin kun tekemättömät tehtävät ahdistaa ja kiire painaa päälle, on viisainta olla hetki tekemättä mitään. Sellaiseen tekemättömyyteen piskuinen Hiittenkari on oiva paikka. Pyhäjärvellä sijaitseva Hiittenkari kuuluu Lohiluoman luonnonsuojelualueeseen ja Harolanlahden Natura-alueeseen ja onkin järviympäristönsä takia harvinainen harjumuodostelma, jota on syytäkin suojella.

Hiittenkari on kuin aikahyppy toiseen todellisuuteen. Sen äänimaailma ja maisemat panee vähän enemmänkin sekaisin olevan nupin järjestykseen. Vanhat petäjät, rantalehto ja harjuselänteen kärjessä aukeava järvenselkä, lounaissuomen laajin muuten, saa mut huokailemaan ihan joka kerta. Enkä edes ole huokailevaa sorttia.

Harmillisen harvoin muistan koko keitaan olemassaolon, vaikka kotiovelta matkaa polun alkupäähän on alle kilometri. Lupasin itselleni tehdä ryhtiliikkeen ja käydä istuskelemassa Hiittenkarin kärjessä olevan ison kiven päällä useammin. Pitäisi noin niin kuin yleisestikin muistaa mennä useammin pois ja olla itsensä kanssa enemmän.

Eräs partioretki ja miten se meni

Tarpojien ikäkausiohjelmaan kuuluvaa harjoitusvaellusta lähdettiin toteuttamaan eräänä kesäisenä lauantaina. Aamulla käytiin ensin pokkaamassa todistukset koulusta ja osa ehti kiertämään vielä erinäisen määrän sukulaisten ja naapureiden valmistujaisjuhliakin ennen kuin kammettiin rinkat selkään ja otettiin suunta kohti Joutsijärveä. 

Neiti Etsivä

Tarkoituksena oli siirtyä kimppakyydeillä Kakkurintielle, josta oli noin kahden kilometrin patikointimatka Sisälmystenlahdelle, jonne leiriytyisimme. Koska Kakkurintien kunto osoittautui hieman haasteelliseksi retkikuntamme kuljetuskalustolle, katsoivat huoltojoukot parhaaksi vetäytyä takaisin julkisen tieverkoston alueelle, siinä vaiheessa kun pohjakosketusten määrä ylitti sietokyvyn.

Täydellinen alku! Päästiin siis itse asiaan jopa aikaisemmin kuin oli suunniteltu. Ihana pieni bonus tarpojaporukallemme, joka paloi halusta päästä juhlistamaan koulun päättymistä ja kesäloman alkua keskelle ei mitään kahden täti-ikäisen partiojohtajan ja yhden samoaja-johtajan luotsaamina. Voitte kuvitella, innostus oli lähes käsin kosketeltavissa. Huudeltiin heipat kuskeille ja tehtiin viime hetken säädöt rinkkoihin ennen kuin lähdimme siirtymään kohti yöpymispaikkaamme. Kaivon kautta tietenkin.

Retkeilykausi oli parhaimmillaan, joten Sisälmystenlahden autiotuvallakin kävi sijaintiin nähden melkoinen kuhina. Vähän kävi sääliksi saman yöpaikan valinnutta kolmen hengen miesporukkaa, kun iloinen rytmiryhmämme saapui paikalle ja otti tilan haltuun. No, sääli on sairautta ja me oltiin tultu pitämään hauskaa eikä viettämään mitään hiljaisuuden retriittiä. 

Kuva: Esa Sorjonen

Kuva: Esa Sorjonen

Iltanuotiosuunnitelmat haudattiin jo ennen lähtöä, koska metsäpalovaroitus oli ollut voimassa jo hyvän tovin. Vähintään yhtä tunnelmallinen vaihtoehto oli kokoontua koko porukan kanssa laiturille laittamaan ruokaa trangioilla. Syömisen ohessa oli mahdollisuus harrastaa kalliokiipeilyä ja muita vaarallisuuksia joihin rantakivet tarjosivat loistopuitteet. 

Aikuisten yöpymissuunnitelma A piti sisällään makoisat unet autiotuvan laverilla, mutta koska sinne olikin linnoittautunut partiolaisten säikyttämä mieskolmikko, otimme käyttöön suunnitelman B ja kaivoin rinkastani teltan, jonka olin ottanut mukaani juuri tällaista hätätilannetta varten. Tarpojat jakaantuivat kahteen ryhmään, josta tytöt valitsivat yöpymispaikakseen tyhjän puukatoksen ja pojat virittivät itselleen laavun. Sinnikkäinkin pulisija luovutti ennen puolta yötä joten aamulla kaikki heräsivät reippaina ja hyttysten syöminä valmiina uuteen päivään.

Aamupala nautittiin samassa ulkoilmaravintolassa kuin edellisillan päivällinenkin ja sen jälkeen olikin aika pistää kamat kasaan ja lähteä liikkeelle kohti lounaspaikaksi suunniteltua Tuurunkankaan levähdyspaikkaa. Matkaa sinne oli 4,5 kilometriä joten yhden pysähdyksen taktiikka tuntui kohtuulliselta suunnitelmalta.

 

Tuurunkankaalla käynnistettiin jo tutuksi tullut trangia-show. Hukassa olivat tulitikut ja sekaisin olivat kaasut ja kattilat. Partiossa vaihdantatalous toimii ja kaikki saivat vatsat täyteen omista ja kavereiden eväistä. Heti kun ruoka oli laskenut sen verran, että kylkipistoksen riski oli vähintään puolittunut, retkueemme lähti vaelluksen viimeiselle etapille kohti Korpelantietä.

Eväät on loppu, matka ei.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut tältä pätkältä, siitä piti huolen reitin kaksi vedenylityspaikkaa. Varsinkin jälkimmäinen lauttaviritys toispuolisine ponttooneineen lupaili auliisti mahdollisuutta pulahdukseen vaatteet päällä. Tällä kertaa kukaan meistä ei tarttunut tarjoukseen vaan ylitimme veden kiljuen ja rannalta neuvoja huudellen. Saatoimme siinä samalla karkottaa (tai kuurouttaa) pari uhanalaista saukkoa.

Viimeiset kilometrit menivät nopeasti ja kohta olimmekin jo noutopaikalla Korpelantiellä. Vaellus suoritettiin onnistuneesti ilman henkilövahinkoja ja jälkipuinneissa kävi ilmi, että ei se ihan kökkö juttu ollut tarpojienkaan mielestä vaikka aluksi ajankohta aiheutti syvää järkytystä.

Ehkä kohta jo uskaltaa kysyä, että milloin mentäis taas?