Makeaa mahan täydeltä eli vegaanin retkiherkut

Retken ruokapolitiikan perusta on ehdottomasti jälkiruoka. Muhennokset, padat ja muut mössöt löytävät kyllä tiensä ruokalistalle, mutta jälkiruoka on se kuuluisa piste iin päällä. Nuotioruokia ja retkikeitinreseptejä metsästäessä törmää usein varsin hykerryttävään kekseliäisyyteen kun luonnon helmassa pyöräytellään korvapuusteja ja tarjoillaan tuulihattuja kello viiden teellä.

Usein jälkkäriresepti taipuu myös vegaaniseen muotoon. Pieni keittiökemian tuntemus vähentää huomattavasti hävikkiä koekeittiössä, mutta iso osa lystiä katoaa jos reseptin muokkaaminen johtaa priimatulokseen kertalaakista. Niin kuin hullujen tiedemiesten piireissä yleisesti tiedetään, moni huippukeksintö syntyy vahingossa..

Oma retkijälkkärien top 3 lista elää koko ajan, mutta tällä hetkellä makunystyrät (ja laiska eräkokki) hoilaa ylistyslauluja simppeleille ja kevyehköille herkuille, joita voi lappaa leipälävestä sisään infarktiriskin kasvamatta vähän reilummankin satsin.

Kolmannella sijalla on pomminvarma ehkä hieman tylsä mutta ah, niin makoisa omenaherkku. Kokonaisesta omenasta kairataan röntti pois ja tunneli täytetään pikakaurahiutale-kasvimargariini-fariinisokeri-kanelimössöllä. Tai jos laiskottaa todella, niin valmiilla granolasekoituksella. Kietaistaan omppu folioon ja annetaan nuotion hoitaa loput. Puoli tuntia tulilla riittää yleensä pehmittämään isohkonkin ompun. Heti kun näpit ei pala, avataan folionyytti ja viimeistellään annos vaniljasoosilla. Oma suosikkini on Plantin vaahtoutuva vaniljakastike, se säilyy avaamattomana huoneen- ja repunlämmössä.

 


Hyvänä kakkosena tulee superisti monikäyttöinen Danerolles Croissant -valmistaikina tuubissa, joka löytyy melkein joka kaupan kylmätiskistä. Kyllä, tämä valmistaikinoiden isoäiti on kuin onkin vegaaninen! Täytetyt croissantit notskilla onnistuu näppärästi, kun kieputtaa taikinasuikaleen oksanhaaraan (kuori täytyy muistaa vuolla pois, muuten maku on semisti tanniininen joka on punkussa ok, croissantissa ei) ja työntää oksanhaaran mahdollistamaan rakoseen haluamansa täytteet. Kuivatut hedelmät, tuoreet taatelit, tumma suklaa ja oma suosikkini maapähkinävoi-banaanicombo toimii loistavasti näissä nuotiocroissanteissa. Jos haluaa nauttia leivonnaiset mannermaisesti hillon kera, se kannattaa lisätä vasta paistamisen jälkeen. Muuten palaa suu.

kuva: Instrucktables

Ykkösenä tänään, huomenna se voi olla jo joku muu, on grillattu ananas. Ja nyt ei sitten puhuta mistään tölkkiananaksista. Sen verran pitää itsekunnioitusta olla, että metallinmakuiset ja kalmankalpeat säilykeananasrenkaat eivät eväsreppuun päädy. Ananas on siitä kiva kypsennettävä, että sen voi yhtä hyvin kääräistä folioon ja iskeä hiillokseen kuin asetella ritilälle ottamaan väriä pintaan. Ehdottomasti elämyksellisintä on kuitenkin tökätä ananaspala ananastikkuun (tunnetaan tietyissä piireissä myös makkaratikkuna) ja kypsentää se pitkään ja hartaasti tuleen tuijotellen tikun nokassa. Jos reppuun on eksynyt  agavesiirappia ja kanelia, niin ananaskokemus nousee ihan uudelle levelille.

kuva: honestcooking.com

“Life's short. Eat dessert first, work less and vacation more!!” -Lea Mishell

Metsämieli meditoi

Hiljaisuuden rikkoo vain nuotion rätinä. Kun keskittyy palamisen ääniin ja liekkien tanssiin tuntee väkisinkin olevansa osa ikiaikaista nuotioon tuijottajien klaania. Mielessä vellovan ajatusten massan pinta alkaa halkeilla ja raoista pulppuava rauha työntää lempeästi sinnikkäimmätkin mielen kudelmat kauas tietymättömään. On vain tämä hetki, eikä sekään ole kovin tärkeää.

*

Odotan vain, koska tämäkin tietoisen läsnäolon kokemus luonnossa tuotteistetaan ja franchising-yrittäjät valtaavat tulibisneksen. Siihen asti ja sen jälkeen aion sytytellä tulet aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus ja annan yhden maailman kauneimman elementin maagisen voiman virrata lävitseni. Sen jälkeen syön suklaabanaanin. Tai kaksi.

Johtaja-ainesta ja johtaja-aiheesta

Aikasyöppö nimeltä partio on tehnyt minusta kesän ja syksyn aikana deadlinesta toiseen säntäilevän suorittajan, joka saisi sadun Valkoisen Kanin näyttämään huolettomalta pikku vemmelsääreltä, jolla nyt vaan sattuu olemaan tosi viileä kello. Nyt kun jonkinlainen kauhun tasapaino on kalenterin sisuksista löytynyt, olen uskaltautunut suunnittelemaan astetta erikoistuneempaa otetta lähitulevaisuuden sinkoiluihin huivi kaulassa. Peruutuspeilistä näkyy luotsikurssi, partiojohtajan peruskurssi, Roihu, Peurojen Ihmeralli ja uudet pestit vastaavana tarpojaluotsina sekä piirin alueohjaajana. Suhteellisen hengästyttävät yhdeksän kuukautta ovat olleet täynnä ideoita, uusia tuttavuuksia, tiimityöskentelyä ja ennen kaikkea intensiivikurssi partiolaiseen tekemiseen.

Sen sijaan johtajuus, tuo partion rakas keppihevonen tuntuu jässähtäneen sinne minne ne keppihevosetkin, menneisiin vuosikymmeniin. Tai onhan keppihevoset taas in eksoottisena harrastuksena, jolla on omat hc-piirinsä. Keppihevoset ovat sentään sympaattisia, varsinkin villasukista tehdyt. On jotkut johtajatkin. Tunnen vielä niin kovin vähän partiojohtajia, mutta kypsymätön näkemykseni on, että partiossa johtajat ovat yhtä heterogeenista sakkia kuin partionsinisen kuplan ulkopuolellakin.

Toiset ovat synnynnäisiä johtajia, toiset eivät. Osa kokee joutuneensa asemaansa vahingossa, painostettuina ja etsivät vain pakoreittiä pois tilanteesta. Toisille johtaminen on niin vakavaa hommaa, että happosalpaajia popsitaan kuin kurkkupastilleja, kun maha ei kestä sitä mitä pää vaatii. Ja sitten on tiimipelaajia, ymmärtäjiä, kaikkien kavereita, ei kenenkään kavereita ja kaikkea mahdollista muuta siltä väliltä. 

Mitä siitä sitten? Hyvin menee näinkin, maailmassa on tällä hetkellä ainoastaan kuusi maata, joissa partiota ei ole. Oikeita juttuja siis tehdään paljon enemmän kuin vääriä. Partiokasvatuksen näkökulmasta johtajuus avautuu selkeästi tällaiselle käsitteeseen jumittuneelle alokkaallekin, mutta kentällä törmään kielimuuriin. Puhekielessä johtaminen, johtaja ja johtajuus maistuu aaltopahvilta ja arkkityyppeinä esiintyvät hahmot, kuten Björn Wahlroos, Hitler, Nelson Mandela tai Jeesus. 

Usein kuulee, että partiossa tehdään johtajia. Miten tässä onnistutaan, riippuu lopulta siitä, miten johtajat tekevät partiota. Ja tätä ei passaa miettiä enää yhtään enempää tai nämä otsarypyt kroonistuu mun naamalle. 

Kuva: Jouni Koutonen/Yle

Partioleiri kasvattaa aikuista

On tilanteita, joihin et ikinä joudu. Sitten on tilanteita, joihin et ikinä usko joutuvasi mutta joudut kuitenkin. Seuraavassa on tarinaa yhdestä vallankin pitkästä "tilanteesta", joka täyttää edellä mainitut kriteerit.


Tapaus partioleiri, jonka jälkipolvet tulevat tuntemaan nimellä Roihu

Missä kohtaa ajatus osallistumisesta 17 000 partiolaisen kanssa kahdeksan päivän ihmiskokeeseen Hämeenlinnan Evolle alkoi tuntumaan hienolta ajatukselta, en osaa yhtään sanoa. Jossain kohtaa minä, jonka henkilökohtaisessa perustuskirjassa määritellään yöpymisen tinkimättömiksi perusedellytyksiksi sänky, tyyny ja peitto, jotka ovat sijoitettuna huoneeseen, huomasin olevani kovaa vauhtia menossa viikon työleirille, jota myös partioleiriksi kutsutaan.

Jälkeen päin ei auta todeta kuin se, että kyllä ihminen on sopeutuvainen elukka. Kun oman lippukunnan junnut jaettiin neljän hengen telttakuntiin ja iskettiin käpäliin niger, josta he saivat itse kasata residenssinsä, tuntui aikuisten puolijoukkueteltta melkoiselta huvilalta. Vain oma jahti puuttui rannasta. Siinä kun levittelin makuualustaani ja räjäytin rinkkani teltan länsipäätyyn muistan selvästi olleeni oikein tyytyväinen lähipäivien kotiini. Petipaikkakin oli sopivasti pääpuoli hennosti ylämäkeen. Oikein hyvä!

Niger

Noh, loiva ylämäki tarkoitti käytännössä sitä, että lähes joka yö heräsin siihen, että olin valunut makuupussin pohjalle ja siellä sitten paniikissa sätkin kun en tiennyt missä päin pussin suu on. 

Muistan myös, miten somasti muurahaiset marssivat omaa pikku polkuaan teltan oviaukon poikki. Muistan myös sen aamun, kun nämä pikku luontokappaleet olivat ottaneet uuden reitin ja marssivat makuupussissani, tukassani, naamallani... Erinäisten nopeatempoisten kevätjuhlaliikkeiden jälkeen huomasin olevani iloinen siitä, että nämä vesselit eivät olleet purevaa sorttia. Hämmentävää positiivisuutta.

Partioleirillä jokainen aikuinen ottaa itselleen pestin, eli toisin sanoen sitoutuu johonkin työtehtävään ja näin mahdollistaa lasten ja nuorten partiotoimintaa. Ja tietysti maksaa siitä täyden hinnan. Pestejä on jos jonkinlaista ja niistä voi valita sen mukaan, haluaako olla The Pomo vai vain hoitaa työvuoronsa ja lähteä muihin aktiviteetteihin eli syömään tai päivätirsoille. Itse päädyin mutkan kautta muonitukseen. Työtunteja kertyi päivässä kaksinumeroinen luku ja askelia paukuttelin askelmittariini vähintään 36 000 per päivä. Ja tykkäsin niin vietävästi. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia, sain olla tekemisissä jos jonkinlaisten persoonien kanssa, opin uusia asioita tolkuttoman määrän ja kielitaitoa sai ylläpidettyä näppärästi kun sain "neuvotella" israelilaisten maailman napojen kanssa suomalaisen sääntöyhteiskunnan ilmentymistä vähintään kerran päivässä. Huomasin myös, että saksalaisten korkeana pidetty työmoraali ja tarkkuus ei ole normi, kuten esimerkiksi viisi sormea per yläraaja. Japanilaisten sen sijaan on. Minkään valtakunnan nukahtamisvaikeuksia ei myöskään ollut vaan taju lähti yleensä jo ennen kuin pää kopsahti tyynyn virkaa tekevään vaatemyttyyn.

Näkkäri-installaatio

Ruoka oli usein hyvää, toisinaan syötävää ja suihkussa oli aina kylmää vettä. Kuulemma oli myös lämmintä, mutta se arpa ei osunut omalle kohdalle kertaakaan. Leirin ensiapupisteet olivat ensiluokkaisessa mallissa ja kiitos partiovakuutuksen, talo tarjosi antibioottikuurin, jonka oli määrä taltuttaa jalassani riehunut tulehdus. Ja talttuihan se. 

Ja jos se ei vielä tullut selväksi, niin olen oikein tyytyväinen mielenhäiriöön, joka sai minut ilmoittautumaan leirille. Huomasin, etten olekaan niin leirielämä-vastainen kuin olin luullut olevani. Tapasin paljon uusia ihmisiä. Joitakin heistä toivon tapaavani vielä uudelleenkin ja joitakin sitten taas en. Tutustuin myös oman lippukunnan junnuihin paremmin ja huomasin, miten hyvin meidän lippukunnassa asiat on. 

Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että täällä ollaan jo rinkka latingissa valmiina seuraavalle suurleirille. Roihussa riittää sulateltavaa hyvinkin kuudeksi vuodeksi, kunnes on aika pystyttää teltta seuraavan Finnjamboreen merkeissä jonnekin päin Suomea. 

Hyvin riippunutta Peuraa tarjolla.

Hiittenkari, ihan ihmeellinen paikka

Aina välillä tulee niitä hetkiä, kun on pakko ottaa aikalisä ennen seuraavaa liikettä. Kävin torstaina ottamassa oman aikalisäni Hiittenkarin luontopolulla. Silloin kun tekemättömät tehtävät ahdistaa ja kiire painaa päälle, on viisainta olla hetki tekemättä mitään. Sellaiseen tekemättömyyteen piskuinen Hiittenkari on oiva paikka. Pyhäjärvellä sijaitseva Hiittenkari kuuluu Lohiluoman luonnonsuojelualueeseen ja Harolanlahden Natura-alueeseen ja onkin järviympäristönsä takia harvinainen harjumuodostelma, jota on syytäkin suojella.

Hiittenkari on kuin aikahyppy toiseen todellisuuteen. Sen äänimaailma ja maisemat panee vähän enemmänkin sekaisin olevan nupin järjestykseen. Vanhat petäjät, rantalehto ja harjuselänteen kärjessä aukeava järvenselkä, lounaissuomen laajin muuten, saa mut huokailemaan ihan joka kerta. Enkä edes ole huokailevaa sorttia.

Harmillisen harvoin muistan koko keitaan olemassaolon, vaikka kotiovelta matkaa polun alkupäähän on alle kilometri. Lupasin itselleni tehdä ryhtiliikkeen ja käydä istuskelemassa Hiittenkarin kärjessä olevan ison kiven päällä useammin. Pitäisi noin niin kuin yleisestikin muistaa mennä useammin pois ja olla itsensä kanssa enemmän.

Eräs partioretki ja miten se meni

Tarpojien ikäkausiohjelmaan kuuluvaa harjoitusvaellusta lähdettiin toteuttamaan eräänä kesäisenä lauantaina. Aamulla käytiin ensin pokkaamassa todistukset koulusta ja osa ehti kiertämään vielä erinäisen määrän sukulaisten ja naapureiden valmistujaisjuhliakin ennen kuin kammettiin rinkat selkään ja otettiin suunta kohti Joutsijärveä. 

Neiti Etsivä

Tarkoituksena oli siirtyä kimppakyydeillä Kakkurintielle, josta oli noin kahden kilometrin patikointimatka Sisälmystenlahdelle, jonne leiriytyisimme. Koska Kakkurintien kunto osoittautui hieman haasteelliseksi retkikuntamme kuljetuskalustolle, katsoivat huoltojoukot parhaaksi vetäytyä takaisin julkisen tieverkoston alueelle, siinä vaiheessa kun pohjakosketusten määrä ylitti sietokyvyn.

Täydellinen alku! Päästiin siis itse asiaan jopa aikaisemmin kuin oli suunniteltu. Ihana pieni bonus tarpojaporukallemme, joka paloi halusta päästä juhlistamaan koulun päättymistä ja kesäloman alkua keskelle ei mitään kahden täti-ikäisen partiojohtajan ja yhden samoaja-johtajan luotsaamina. Voitte kuvitella, innostus oli lähes käsin kosketeltavissa. Huudeltiin heipat kuskeille ja tehtiin viime hetken säädöt rinkkoihin ennen kuin lähdimme siirtymään kohti yöpymispaikkaamme. Kaivon kautta tietenkin.

Retkeilykausi oli parhaimmillaan, joten Sisälmystenlahden autiotuvallakin kävi sijaintiin nähden melkoinen kuhina. Vähän kävi sääliksi saman yöpaikan valinnutta kolmen hengen miesporukkaa, kun iloinen rytmiryhmämme saapui paikalle ja otti tilan haltuun. No, sääli on sairautta ja me oltiin tultu pitämään hauskaa eikä viettämään mitään hiljaisuuden retriittiä. 

Kuva: Esa Sorjonen

Kuva: Esa Sorjonen

Iltanuotiosuunnitelmat haudattiin jo ennen lähtöä, koska metsäpalovaroitus oli ollut voimassa jo hyvän tovin. Vähintään yhtä tunnelmallinen vaihtoehto oli kokoontua koko porukan kanssa laiturille laittamaan ruokaa trangioilla. Syömisen ohessa oli mahdollisuus harrastaa kalliokiipeilyä ja muita vaarallisuuksia joihin rantakivet tarjosivat loistopuitteet. 

Aikuisten yöpymissuunnitelma A piti sisällään makoisat unet autiotuvan laverilla, mutta koska sinne olikin linnoittautunut partiolaisten säikyttämä mieskolmikko, otimme käyttöön suunnitelman B ja kaivoin rinkastani teltan, jonka olin ottanut mukaani juuri tällaista hätätilannetta varten. Tarpojat jakaantuivat kahteen ryhmään, josta tytöt valitsivat yöpymispaikakseen tyhjän puukatoksen ja pojat virittivät itselleen laavun. Sinnikkäinkin pulisija luovutti ennen puolta yötä joten aamulla kaikki heräsivät reippaina ja hyttysten syöminä valmiina uuteen päivään.

Aamupala nautittiin samassa ulkoilmaravintolassa kuin edellisillan päivällinenkin ja sen jälkeen olikin aika pistää kamat kasaan ja lähteä liikkeelle kohti lounaspaikaksi suunniteltua Tuurunkankaan levähdyspaikkaa. Matkaa sinne oli 4,5 kilometriä joten yhden pysähdyksen taktiikka tuntui kohtuulliselta suunnitelmalta.

 

Tuurunkankaalla käynnistettiin jo tutuksi tullut trangia-show. Hukassa olivat tulitikut ja sekaisin olivat kaasut ja kattilat. Partiossa vaihdantatalous toimii ja kaikki saivat vatsat täyteen omista ja kavereiden eväistä. Heti kun ruoka oli laskenut sen verran, että kylkipistoksen riski oli vähintään puolittunut, retkueemme lähti vaelluksen viimeiselle etapille kohti Korpelantietä.

Eväät on loppu, matka ei.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut tältä pätkältä, siitä piti huolen reitin kaksi vedenylityspaikkaa. Varsinkin jälkimmäinen lauttaviritys toispuolisine ponttooneineen lupaili auliisti mahdollisuutta pulahdukseen vaatteet päällä. Tällä kertaa kukaan meistä ei tarttunut tarjoukseen vaan ylitimme veden kiljuen ja rannalta neuvoja huudellen. Saatoimme siinä samalla karkottaa (tai kuurouttaa) pari uhanalaista saukkoa.

Viimeiset kilometrit menivät nopeasti ja kohta olimmekin jo noutopaikalla Korpelantiellä. Vaellus suoritettiin onnistuneesti ilman henkilövahinkoja ja jälkipuinneissa kävi ilmi, että ei se ihan kökkö juttu ollut tarpojienkaan mielestä vaikka aluksi ajankohta aiheutti syvää järkytystä.

Ehkä kohta jo uskaltaa kysyä, että milloin mentäis taas?

Kahoottia kanssa! Ketterä sovellus oppimisen avuksi

Voi pyhä jysäys sentään tätä nykyajan meininkiä! Ei ole tietovisailutkaan enää entisenlaisia, kynien ja paperien sijasta esiin kaivetaan puhelimet ja tökitään internetin osoitekenttään kahoot.it. Siinä vasta onkin mainio sovellus, joka taipuu monenlaiseen kisaan, testiin ja mielipidekyselyyn.



Enhän minä mistään kahooteista ollut kuullutkaan ennen kuin kanssajohtajani K ystävällisesti julisti kehittyvän teknologian ilosanomaa ruutupaperiin ja lyijykynään kiintyneelle kollegalleen. Koulussa sitä opettajat käyttävät muun muassa sanakokeiden pitämiseen. Siis sitä Kahootia, kai joku vielä kynää ja paperiakin.. Aikamoista, kyllä olisi oman englanninopettajani valurautapermanenttikin oiennut järkytyksestä tämmöisestä pedagogisten menetelmien rappiotilasta.

Koloilta meni kerrankin siinä mielessä mukavasti, ettei tarvinnut uhkailla va-ka-vil-la seuraamuksilla (eli takavarikoimisella, jonka ne viisaat pikku peijoonit tietävät olevan laitonta) jos se puhelimen räplääminen ei lopu. Kiitos Kahootin, kaikki sai pitää tätä tärkeää kommunikointivälinettä tiukasti omissa hyppysissään. Minä mukaan lukien. Yhteiskunta-tarpon teeman mukaisesti olimme laatineet tiukkoja tietovisoja luonnosta, uskonnoista ja kulttuureista. Palkinnoiksi ja hengen nostatukseen oli karkkia. Yksi sankari vetäisi karkin vahingossa nenäänsä. Kaikin puolin onnistunut ilta siis.

Kahootista vielä sen verran, että sovelluksen haltuunotto käy vartissa vähän heikommatkin hoksottimet omaavalta poropeukalolta ja mikäli aateekoo-touhut tai englanti ei taitu niin sitten yhtään, manuaali pelastaa toivottomimmankin tapauksen. Jos pieni Reijo Salminen sisälläsi huutaa vapauteen, ilmaisen käyttäjätunnuksen luomisen jälkeen baana on auki. Kysymyspatteriston laatiminen on hauskaa kun kysymyksiin voi liittää kuvan tai videoklipin ja vastausvaihtoehtoja pähkäilleessään on liki mahdotonta olla oma vakavahenkinen ja arjen harmaa itsensä. Tämä sovellus jää ehdottomasti omaan työkalupakkiini!

Kun nuotiolla ei paistu makkara

Yksi retkeilyn kiistaton kohokohta on ruokailu ulkona. Partiossa huomaan usein keskivahvaa hämmennystä muonituksessa, kun tavoitteena on loihtia täyttävää ja maistuvaa ruokaa vegaanille. Mutta ei mennä siihen nyt, säästän hassun hauskat kuvakollaasit ruoka-annoksistani partioleireiltä tulevaisuuteen.

Ruoanlaitto on iloni ja syöminen intohimoni -mottoa kunnioittaen kotiudun omilta retkiltäni yleensä vähintäänkin yhtä hyvinvoivana kuin lähtiessäni. Ei sen niin väliä, jos muut varusteet on vähän sinne päin, mutta eväät on aina viimeisen päälle hartaasti suunniteltu. Ja ylimitoitettu.

Yllättävän toimivaa nuotioruokaa on Terran valkosipulisoijasuikaleet, joita löytyy lähes joka kaupan pakastehyllystä. Päiväkausien metsässä hillumisen mahdollistamiseen ne eivät sovellu (pakaste), mutta en sovellu minäkään, joten omaan reppuuni nämä eväät pääsevät toistekin.

Maistuu suoraan notskilta..

...tai vaikka tortillalätyn täytteenä. Pahoittelut valjusta kattauksesta.

Yö ulkona

Päätimme yhdessä armaan Puoliskoni kanssa ottaa syksy vastaan tyylillä ja tunteella miljardin tähden hotellissa Koskeljärvellä. Säätiedotus lupasi suotuisaa keliä taivasalla-nukkujille, joten Nuuskamuikkusen asenteella otimme mukaamme lähinnä itsemme ja ruokaa. Makuupussit ja eväät takapenkillä retkikuntamme otti suunnan kohti Honkilahden Uhrattua, josta oli sopivasti reilun neljän kilometrin pyrähdys laavulle.

 

 

Noin tuhat hirvikärpästä ja kirosanaa myöhemmin tunnelma oli edelleen ehdottomasti plussan puolella kun katse tavoitti leiripaikamme portieerin, ylväässä yksinäisyydessään jököttävän ulkohuussin. Heti sen jälkeen edessämme seisoikin residenssimme, Suite Pyhäranta, valmiina majoittamaan kahden hengen karavaanimme. Retkemme tavoitteita kunnioittaen jätimme ylimääräisen leiriytymishäsläyksen minimiin ja suoritimme vain pakolliset toimenpiteet, joka käytännössä tarkoitti hirvikärpäsratsiaa parityöskentelynä sekä nuotion sytyttämisen. Loppuilta menikin tuleen tuijotellessa. No, taidettiin me vähän henkeviäkin puhua. Ja syötiin kuin huomista ei olisi.

Pyhärannan laavu ja puolet retkikunnastamme

Illan tulishow oli hypnoottinen

Aamullakin oli feng shuit kohdillaan