´"Tuolta se tuli ja tuonne se meni" -eli miten minusta tuli partiolainen

Wuhuu! Aika lailla vuosi sitten tulin ulos partiokaapista ja aloin hyväksymään sen, että sisälläni rimpuileva pieni partiolainen on aika päästää valloilleen. Tässä sitä nyt ollaan, onnellista partiolapsuutta hankkimassa ja siinä sivussa hengailemassa upeiden tyyppien kanssa, joihin en ikimaailmassa olisi tutustunut ilman partiota.

Koska asenne on "nollasta sataan", olen omaa partiopolkuani marssinut semmoista haipakkaa, että siinä ei paljon kwaijoen siltaa ole ehtinyt viheltelemään. Onneksi ei. Onneksi omassa lippukunnassani (joka siis oli Neiti Etsivän lippukunta ennen kuin äiti änkesi osingoille) ei jääty alaleuka lattiaa viistäen ihmettelemään, että mikäs pyryharakka nyt tuli pestattua hätäpäissään tänne riehumaan, vaan hommia löytyy aina kun annan ymmärtää, että olis tota vapaa-aikaa taas vähän liikaa. Nakkien ja pestien kylkiäisenä on tullut myös tukea ja neuvoja perisatakuntalaisesta linjasta poiketen, joten ihan joka asiaa ei ole tarvinnut oppia yrityksen ja erehdyksen kautta.

Vahingossahan mä partioon kompuroin, vaikka rakkaan keskilapseni, Neiti Etsivän, harrastuksen myötä koloillat ja leirit olivat etäisesti tuttuja käsitteitä. Oman vapaa-aikani, jota olikin reilummin kuin vuosiin laitettuani pensselit santaan ja heittäydyttyäni villin opiskelijaelämän vietäväksi, käytin kamppailulajitouhuihin ohjaten, treenaten, tuomaroiden, kouluttaen, valmentaen.. No, lyhyesti tarina menee niin, että Neiti Etsivän vartio oli ilman aikuista johtajaa ja mä olin ilman omaa vartiota. Match made in heaven, just saying.

Siitä se sitten lähti, ensimmäinen pesti tarpoja-luotsina samoajaikäisen johtajan parina. Tähdet olivat oikeassa asennossa sain parikseni tyypin, josta tulikin yksi mun lempipartiolaisista. Koska meidän yhteistyötä voi hyvinkin kuvata lyhyesti kirjainyhdistelmällä MIB, ei mene pahasti pusikkoon kutsua häntä lyhyesti nimellä K (sori K ).  Sopivasti kuria ja kapinahenkeä yhdistettynä ilkikuriseen luonteeseen ja kykyyn heittää surkeaa läppää, nämä eväät kun on kummankin repussa, on kerrassaan kivaa tehdä partiota tarpojien pään menoksi.

Vuoden aikana olen hypännyt partioaltaan syvään päätyyn ja vaikka välillä onkin mennyt vettä korvaan, niin uimaan opin paljon nopeammin kuin lasten altaassa varpaita uittamalla. Lounais-Suomen Partiopiirin tapahtumakalenteria on tullut kiikaroitua aktiivisesti ja kun joka paikkaan nenänsä työntää niin jotain silloin tuppaa oppimaan. Jos ei muuta niin ainakin sen, ettei kannata sitä nenäänsä joka paikkaan työntää.

Sukellusharjoitukset jatkuvat tänä syksynä piirin luottistoimintaan, aluetoimintaan, adventtikalenterimyyntiin, hankintavastaavan pestiin ja vastaavan tarpoja-luotsin pestiin perehtymisen merkeissä. Ja sitten on vielä se partionjohtajakurssi. Voi mahoton!

Makuupussi mielessäin

Lippukunnan syysleiriä odotellessa olen jälleen kerran aktivoitunut makuupussirintamalla. Makuupusseja nurkista löytyy sekalainen seurakunta omia ja lainattuja, mutta ne kaikki ovat mallia "kesällä kerran".  Aamuyöt Roihulla olivat pitkiä ja viluisia kesäpussin kanssa vaikka päivät olivat juuri niin helteisiä, kuin heinäkuun lopussa kuuluukin olla.

Koskeljärvi

Hankintalistalla on siis vähintään kolmen vuodenajan makuupussi, minkä hankkiminen pelkästään näillä spekseillä olisi vain muutaman klikkauksen päässä mistä tahansa retkeilyvarusteita myyvästä nettiputiikista. Tässä kohtaa "mikä tahansa retkeilyvarusteita myyvä nettiputiikki" on luonnollisesti yhtä kuin Scandinavian outdoor, koska partio. Mutta sen lisäksi tulee pari muutakin pussikauppoja hankaloittavaa muuttujaa ja sitten mä en enää löydäkään unelmieni pussia, jossa nukkuisin ihan murmelina kesästä syksyyn kaikenmaailman partiokinkereillä ja omatoimisilla metsäinterventioilla, jollaisia on suunnitelmissa armaan Puoliskoni kanssa vielä tällekin syksylle.

Ensimmäinen dilemma ei ole onglema ensinkään. Untuvapussi vai ehtaa keinokuitua? Ehdottomasti ehtaa keinokuitua. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän henkinen vegaanipiponi on alkanut kiristää. En pysty edes teoriassa kuvittelemaan, että sujahtaisin kauneusunilleni untuvapussukkaan, johon on pahimmassa mahdollisessa skenaariossa nyhdetty materiaalit elävistä linnuista. Luonnonvaraisien haahkojen pesistä kerätyt untuvat eivät saa täystyrmäystä, mutta silloin törmään pää edellä siihen toiseen rajaavaan tekijään, eli hintaan.

Jos joku siellä nyt miettii, että missä kohtaa vanhemmat lakkaavat rahoittamasta lastensa harrastuksia niin esimerkiksi omilta vanhemmilta ei enää heru massia harrastumenoihini. Eli heti jää yksi potentiaalinen rahoitusmuoto pois. Elämäntilanteen reaaliteetit huomioiden henkilökohtainen harrastusbudjettini on huomattavasti kireämpi kuin optimaalisessa tilanteessa sen toivoisin olevan. Toisaalta kulutusyhteiskuntaa kohtaan tuntemani antipatiat helpottavat kummasti sopeutumista siihen, että second hand -löydöistä saan ne parhaimmat kiksit. On kuitenkin varusteita ja vaatteita, joiden ostaminen käytettyinä ei ole mielestäni viisasta. Makuupussi kuuluu sille listalle. Säilytys- ja pesuhistoria vaikuttavat niin olennaisesti makuupussin ominaisuuksiin, että niin kauan kun ne eivät osaa itse kertoa, että missä sitä on tullut pyörittyä, hankin ne uutena. Ennen tälle listalle kuuluivat myös kengät, mutta tällä hetkellä tassuttelen herra ties kuinka monta kilometriä nähneillä Hanwagin vaelluskengillä, jotka ostin retkivaruste-kirpputorilta pois kuleksimasta 30 eurolla. Ne ovat täydelliset mun jalkaan.

Kolmenkympin popot ja kahvipaussi Koskeljärvellä

Kolmen vuodenajan makuupussin metsästys jatkuu. Edellytyksenä opiskelijabudjettiin sopiva hinta ja eläimiä riistämätön valmistusprosessi. Raportoin myöhemmin hankkeen etenemisestä ja siitä, mitä kaikkea muuta harhauduin ostamaan siinä sivussa.

Koskeljärvi

Superruokaa rretkelle

Laatua retkiruokaan ja ihan ilmaiseksi on nyt tarjolla enemmän, kuin ehtii retkillään syödä. Pihlajanmarjat ovat raskaansarjan superfoodia jonka tollompikin keittiöheittiö osaa jalostaa nautintakelpoiseen muotoon. Tosi karskit rambot ja ramboliinit vetää marjoja sulassa sovussa tilhien kanssa suoraan puusta, mutta me hieman kultivoituneempia gastronomisia elämyksiä reissuruoiltamme odottavat erähipsterit teemme pihlajanmarjoista trendikkäästi marjarouhetta.


Pihlajanmarjat sisältävät C-vitamiinia kaksi kertaa enemmän kuin appelsiini ja kuitua huikeat 23g/100g. Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi marjoissa on E-vitamiinia, beetakaroteenia, flavonoideja ja kaliumia. Pihlajanmarja au naturel on ihan käsittämättömän hapan johtuen sen sisältämistä parkkiaineista ja sorbiinihaposta. Makeutta marjoihin ilmestyy mystisesti, kun pakkanen pääsee tekemään taikojaan. Yhtään en osaa sanoa, miksi näin on, eikä edes google yhtäkkiä osannut tietämätöntä sivistää, mutta kai se liittyy jotenkin sokereihin. Tai sitten ei. Mutta hyviä niistä tulee, usko pois.

Voit siis odottaa, että pakkanen tulee marjojen luo tai tehdä niin kuin minä ja viedä marjat pakkasen luo. Yöpakkasia odotellessa ne edellämainitut tilhet ovat popsineet jo kuvut pullolleen moneen kertaan ja saatat jäädä nuolemaan näppejäsi. Pihlajanmarjat ovat kypsiä nyt ja linnut vetävät vielä hyönteismättöä, joten viisas retkeilijä iskee tässä kohtaa apajille.

Pihlajanmarjoista voi tehdä kaikkea muutakin hienoa, kuten hyytelöä, hilloa, mehua ja kuulemma ovat isot pojat tehneet pihlajanmarjalikööriäkin. Itse pysyttelen luonnollisesti Kettu-karkeissa. No, vaikka grammoja ei retkellä viilatakaan, niin eihän sinne metsään nyt mitään hyytelöitä raahata. Marjarouhetta voi paiskoa aamupuuroon, mysliin, muroihin, lättytaikinaan ja vaikka kahvin sekaan jos tykkää vähän kinkymmästä twististä (no ei sentään).



Nelivaiheinen prosessi etenee kuin kuuraketti. Poimi marjat. Pakasta ne (24h riittää). Rouhi (tehosekoitin on kova sana). Kuivaa. Tadaa! Hirveän hipsteri marjarouhe on valmista. Kunnolla kuivattuna rouhe säilyy vuosikausia, mutta kannattaa silti mieluummin syödä kuin säilyttää, se tekee hyvää sulle!

Takaisin luontoon ja muita henkilökohtaisia paljastuksia

Tänä kesänä ei tullut juurikaan kotipoluilta poikettua. Opiskelijabudjetti ja kesätyöt on varma lääke matkakuumeeseen, tautiin jota lyhyitä remissiokausia lukuunottamatta sairastan kroonisesti. Mieli ei halaja kaukomaille monestakaan eri syystä. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Lentokoneen vessa nimittäin. Se ei ole mun juttu. Tai mistä mä tiedän, kun en ole koskaan askelta sen kynnyksen yli ottanut (tai mattolistan). Muiden mielestä hilpeitä fobioita multa toki löytyy muitakin, mutta reissaamista ajatellen tämä hassun hauska "vaiva" rajaa matkakohteita kotimaan ulkopuolelta ehdottomasti eniten. Onneksi olen hiustupsusta hännän päähän asti pidättyväinen luonne, joten hyvällä suunnittelulla pystyn skarppaamaan useammankin tunnin, mutta kun lentomatkan arvioitu kestoaika on kaksinumeroinen, niin silloin nostan kädet pystyyn. En siis ole koskaan käynyt Thaimaassa enkä lentokoneen vessassa. Ja nyt kun Thaimaa tuli puheeksi, niin en kestä myöskään yletöntä ihmismäärää per neliömetri tai kaksi. Eikä viidakkokaan tule kysymykseen, koska sama sääntö pätee myös myös niveljalkaisiin. Oi, niin monta syytä pysyä vanhalla mantereella!


Takaisin asiaan. Onneksi olen siitä onnellisessa lokaatiossa, että paratiisi löytyy ihan naapurikunnasta. Koska tilanne näytti uhkaavasti siltä, että pois lukien kaikkien aikojen partio-experience Roihu, en tulisi juurikaan reppu selässä kikkailemaan luonnon helmassa tai pitkin kaurismäkeläisten pikkukaupunkien varjoisia kujia, latasin kahvit termospulloon ja neljä susirumaa pullaa (ite leivoin) kyytipojaksi sekä ilmoitin rakkaalle puoliskolleni jotta "Nyt lähdetään Harjavaltaan."


Siitä on valehtelematta 15 vuotta kun olen viimeksi Paratiisin luontopolulla patikoinut. Ei semmosessa alvariinsa samoilla kulmilla ramppaamisessa ole mitään järkeä. No, tähän sääntöön mulla on muutamakin poikkeus, mutta niistä lisää sitten joskus myöhemmin.


Paratiisin luontopolku on Kokemäenjoen rannassa kulkeva kaksiosainen luontopolku Harjavallassa Pirilänkosken alueella. Jokiäyräillä polulta on jopa 27 metrin pudotus rantaan ja geologiasta innostuneet voivat saada kiksejä sortumakohdissa mahdollisesti paljastuvasta jääkautisesta ja  Litorina-vaiheen mereen kerrostuneesta savesta.

Pirilän mäntykankaat Satalinnan alueella olevalla lenkillä ovatkin jo osa Lounais-Suomen pisintä harjujaksoa. Säkylän kieppeillä sillä samalla harjulla Suomen armeija tekee pojista ja tytöistä miehiä. Pieni (suuri) hippipasifisti minussa nosti päätään ja ehdotin puoliskolleni, että vedetäänkö pienet suopursutötsyt kun kerran armeijasta puhuttiin ja silloin mulle tulee aina mieleen klassikkopätkä "Good Morning, Vietnam!". Luontopolun opastetaulu oikein houkutteli siihen varoittelemalla ledumkamferin tyrmäävästä vaikutuksesta. Puoliskoni sisäinen hippipasifisti ei herännyt, joten tyydyimme juomaan kahvit ja syömään pullaa. Myöhemmin kuulin, että suopursun eteeriset öljyt tappaa luteet ja lisää seksihaluja. Olipa hyvä, että jätettiin kokeilematta. Sotii vahvasti mun arvomaailmaa vastaan semmoinen luteiden murhaaminen.

Reitin kiertämiseen menee eväistä riippuen 3-4 tuntia ja jos keväällä tai alkukesästä on liikenteessä kiikareiden kanssa, saattaa hyvinkin bongata satakielen ja monta muuta lehtometsän lennoston edustajaa. Lammaistenlahdella on nimittäin 8 kertaa tiheämpi pesivien lintujen paritiehys kuin läntisen Satakunnan metsissä keskimäärin.

Sukset saa lipsua, mutta ladulta ei poistuta eli tarpojien toimintasuunnitelmat

Jaa, ei sitten ihan oltu samoilla linjoilla tarpojien kanssa tämän jakson aktiviteettien kiinnostavuuden suhteen. Yhteiskuntahan on aihepiiri, josta voi ammentaa loputtomasti tekemistä koloiltoihin. Lehtijuttuja, eettisiä valintoja, huomioita moninaisuudesta ja monikulttuurisuudesta, palvelurakenteista.. Oijoijoi, miten näistä aiheista voi olla innostumatta?!


Empiirisen tutkimukseni perusteella seiskaluokkalaisten sekavartio ei ole valmis Yhteiskunta-aktiviteetteihin. Niitä ei nappaa. Tai nyt on pakko ottaa vähän takaisin. Aktiviteetti, johon saatiin ympättyä ruokaa, herätti laimeaa mielenkiintoa. Erimielisyyttä syntyi johtaja-parin ja vartion välille siitä, toteuttaako reissu paikalliseen kebab-ravintolaan pizzalle tai rullakebulle vieraaseen ruokakulttuuriin tutustumiseen kannustavan aktiviteetin hengen. Jätimme viisaasti asian hautumaan ja siirryimme turvallisempiin aiheisiin kuten ensiapuhommiin ja suunnistukseen. Näyttää lupaavasti siltä, että onnistun tänäkin vuonna skippaamaan iltarastit ja näin ollen säilyttämään suunnistusfobiani omana tietonani vielä yhden kauden. Kiitos Kalenterikettukoulutus täydellisestä alibista.


Onneksi on lippukunnan oma syysleiri. Tänä vuonna sirkusteemalla porskuttava leiri järjestetään lokakuun alkupuolella ja sille vaativa tarpojaraati näytti ainakin aavistuksen verran lämpenevän. Eli saattoivat olla jopa innoissaan. Paitsi sudareista. Ne pitäisi säilöä jonnekin kellariin, kunnes kasvavat  tarpojiksi ja oppivat olemaan. Mä tiedän kyllä, oikeasti se on just parasta, kun pikkuinen sudenpentu seuraa ihaillen tyylikkään viileitä The Partiolaisia, tarpojia. Samoajat ja sitä vanhemmat kuuluvat jo aikuisiin ja muihin muinaisjäänteisiin eivätkä näin ollen ole realistista idoli-ainesta.


Ai niin, koska tänä syksynä kaksi eri vartiota fuusioituivat keskenään, halusivat tarpojat antaa ryhmälleen uuden alun merkiksi myös uuden nimen. MoMe. He ovat nyt MoMe. Urheiluseuralta kalskahtavan nimen taustalla on yhteinen tunnetila; Moti Menee. Eihän näistä voi olla tykkäämättä!

Ihmeralli-muisteloita

Partiosyksyn aloitustempaus oli justiinsa niin hieno kuin olin suunnitellut yhdessä huipputiimini kanssa. Vaikka naapuritontille tuli joku Sirkus Finlandia verottamaan meidän Ihmerallin potentiaalisia osallistujia, yllättävän iso sakki valitsi mieluummin partiomaisen ulkoilutapahtuman vesisateessa kuin ylihinnoitellun parituntisen lämmitetyssä jättiteltassa. Eurassa on partioasenne kohdallaan!

Peurojen Ihmerallissa seikkailtiin kolon lähimaastoissa ja suoritettiin partiomaisia tehtäviä yhdessä joukkueen kanssa. Partiomainen tehtävä oli esimerkiksi ranskalaisten syöminen partiomausteilla eli perinteisen grillausmausteen lisäksi ranut tuunattiin kunnon töräyksellä suklaakastiketta. Tämän rasti toteutettiin yhteistyössä Kauttuan Grillin kanssa. Samaan aikaan grillillä pyörineet evp:t saivat juuri oikean kuvan partiotouhuista.

Reittien varsilla sytyteltiin tietenkin nuotioita, koottiin palapelejä, murrettiin salakirjoituskoodeja, sukellettiin pää edellä vesisaaviin ja ihmeteltiin karttakoordinaatteja. Joukkueille annettiin myös puhelinnumero, johon soittamalla tai wappaamalla salaperäinen Neiti X opasti eteenpäin, jos rasteilta saadut vihjeet tuntuivat liian kinkkisiltä.

Karttakoordinaatit erityisesti herättivät hämmennystä. Ennakkoluulotonta tarpoja-ajattelua kuvaa hyvin se, että Google Mapsin sijaan eräs nimeltä mainitsematon joukkue ehdotti koordinaattien syöttämistä kompassiin, jotta maalialueen osoite saataisiin selville. Lopulta kuitenkin päädyttiin käyttämään Googlen palvelua, koska a) kompassissa ei ollut paikkaa, johon numerosarjat saisi kivuttomasti syötettyä ja b) kompassia ei ollut mukana.

Jokainen joukkue löysi maaliin, jossa Ihmerallin aiheuttamaa energiavajetta paikattiin mansikkamehulla ja suklaakekseillä. Tankkauksen jälkeen huudeltiin moikat kaikille ja luvattiin nähdä ihan kohta taas koloiltojen merkeissä. Pyöräillessäni kotiin loin säälivän katseen kohti sirkustelttaa.

Taas mennään!

Nyt se on täällä, syksy. Pitäisi ihmisen ymmärtää nauttia hetkestä, eikä tympääntyneenä surkutella kesän (vuodenaikojen kiistaton kunkku) loppumista ja sitä, taas alkaa se meikäläisen 24/7 palelu joka kestää seuraavat puoli vuotta. Ja ei, vilu ei tässä tapauksessa ole pukeutumiskysymys. Se on asennekysymys ja mun asenne heittäytyy mahalleen mentaalilumikinokseen ja parkuu täyttä kurkkua kun pitää pukea sukat ja takki ja housut ja ja ja..

Toisaalta ilman syksyä ei saisi kokea tätä jokavuotista partio alkaa taas -intoilua. Ja se olisi kyllä kamalaa. Tässä on viime viikot väännetty ja käännetty ryhmien koloilta-aikoja ja laadittu kompromisseja ryhmäkokojen ja pienten johtajaresurssien välillä. Tuttua palaverijumppaa varmaan aika monessa lippukunnassa.  Melkoista tetristä on pelattu, kun on yritetty huomioida mahdollisimman pitkälle partiolaisten muut harrastukset ja sovittaa niiden väliin koloillat. Palettia sotkevat vielä sisarusten harrastukset, kyytien tarve, huoltajien aikataulut ja on meillä partioaikuisillakin olevinaan jotain muutakin elämää kuin pasteeraata kololla aamusta iltaan.

Helppo ohjenuora olisi muistaa, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa menettää yhtään innokasta lasta tai nuorta (eikä herranjestas sentään, varsinkaan aikuista!)  lippukunnan toiminnasta, vaan viimeiseen asti yrittää löytää jokaiselle mahdollisuus harrastaa ja innostua lisää. Drop out -ilmiö koskettaa meitä yhtä lailla kuin urheiluseurojakin. Pienten lippukuntien todellisuutta on se, että kaksi lopettanutta samasta ikäkaudesta voi tarkoittaa yhden kokonaisen ikäkausitoiminnan loppumista.

Jotenkin ne asiat vaan aina suttaantuu. Uuteen partiokauteen lähden niin täynnä intoa, että täytyy vähän toppuutella etten näytä nololta (tarpojaluotsin ammatillinen kuolema tarpojien silmissä). Olen siis oikeasti aivan liekeissä yhteiskunta-tarpon aktiviteeteistä ja sormet syyhyten odotan, että päästään tekemään ryhmien kanssa toimintasuunnitelmia.

Ihan kohta on joTarpojien taitopäivät ja lippukunnan oma syysleiri. Yhteiskuntamajakka Saippuaooppera ja paljon koloiltoja.. Partiosyksy, olen valmis!